Menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus

Olen viime päivinä miettinyt erityisen paljon omaa surkeahkoa elämäntilannettani. Siihen on johdattanut tietysti paniikkihäiriön synty, sen aiheuttama ahdistus ja passivoituminen, ja ennen kaikkea: väärät valinnat. Menneisyyden valinnat tai niiden tekemättä jättäminen, johtuvat pitkälti omista peloista ja ahdistuksesta. Silloin kun olisi pitänyt niellä kusta (minusta tämä on paljon hauskempi ilmaisu kuin 'niellä tuska') ja mennä eteenpäin, minä en sitä tehnyt. En pystynyt. Olin nuori enkä saanut kaipaamaani tukea, ymmärrystä ja apua ongelmiini. Olin ahdistukseni kanssa täysin yksin.

Koulunkäynti oli hankalaa: joka aamu pahaa enteilevä olo valtasi mieleni ja kehoni. Jokaisen oppitunnin alettua sama olotila saavutti minut. Tarkkailin kelloa jatkuvasti ja toivoin, että tunti loppuisi. Koulupäivän jälkeen tunsin oloni uupuneeksi, vaikka en olisi saanut paniikkioireita koko päivänä - stressi ja jatkuva jännitystila väsyttivät minut. Iltaisin yritin usein vain unohtaa menneen ja tulevan koulupäivän. Koulunkäynti oli tällaista ala-asteen loppupäästä alkaen. Vuodet, luokat ja koulut muuttuivat - minä en. Paniikki ja ahdistus pahenivat. Oma mukavuusalue kaventui jatkuvasti. Aloin vältellä sosiaalisia tilanteita, eristäydyin, masennuin.

En ole uskaltanut tehdä valintoja, joita sisimmässäni olisin halunnut. En ole kyennyt tarttumaan tilaisuuksiin, joita elämä ja oma potentiaali ovat mahdollistaneet. Kaikki on mennyt hukkaan. Vaikka ymmärrän mistä kaikki johtuu, en voi siltikään antaa itselleni anteeksi. Kun peilaan entistä elämääni ja entistä minää nykyhetkeen, en voi käsittää miten tähän on tultu. Miksi näin on tapahtunut juuri minulle? Kuinka en ole nähnyt suuntaa mihin olen menossa, millaiseksi olen muuttumassa? Välillä ajaudun miettimään: missä olisin tällä hetkellä, mitä tekisin ja millainen olisin, jos näitä ongelmia ei olisi koskaan ollut? Nämä mietteet saavat aikaan vain lisää ahdistusta ja epätoivoa. Olen kuitenkin niin paljon yksin omien ajatusteni kanssa, että väkisinkin ajaudun pohtimaan elämääni. Oman mielenterveyden kannalta olisi varmasti järkevämpää täyttää arki tekemisellä, ettei ajatteluun jäisi niin paljon aikaa. Pitäisi pyrkiä saavuttamaan tietty tasapaino ajattelun ja tekemisen välillä. Eihän sitä kuitenkaan pidä silmiään ummistaa kaikelta ja tietämättömänä vain ajelehtia ympäriinsä. Omia ajattelu- ja käyttäytymismalleja ei vain hetkessä muuteta.

Tällä hetkellä arjessa on onneksi jonkin verran tolkkua. Olen aloittanut pääsykokeisiin lukemisen ja se rytmittää arkea kivasti. Tosin viime aikoina lukeminen on jäänyt vähiin, mutta aion tehdä lukusuunnitelman piakkoin. Lisäksi vaikuttaisi siltä, että pääsisin Kelan tukemaan psykoterapiaan jossakin vaiheessa. Jatko on siltä osin vielä auki kun pitää tietää missä olen ensi syksynä. Mikäli pääsen hakemaani kouluun, on edessä muutto uuteen kaupunkiin. Terapiaa ei siis aloiteta vielä, koska syksyllä joutuisi tavallaan aloittamaan alusta uuden psykoterapeutin kanssa. Vaikka aionkin alkaa panostaa lukemiseen entistä enemmän, on opiskelupaikan saanti siltikin kiven alla. Realistisesti ajatellen on todennäköistä, etten saa opiskelupaikkaa ja asun syksyllä vielä täällä. Toivottavasti pääsisin kuitenkin täällä johonkin kouluun. En jaksaisi enää ensi syksynä/talvena tätä samaa synkeää arkea. Melko hullunkurista puhua nyt aivan kuin himoitsisin kouluun, vaikka minulla on juuri kouluista huonoja muistoja. Ajatuskin opiskelemaan lähtemisestä ahdistaa ja pelottaa, mutta uskon selviäväni, jos saan samalla aloitettua terapian. Varmasti joutuu jotakin rauhoittavaa lekurilta hakea ennen ensimmäistä koulupäivää. Mikäli ensi syksynä opiskelut edes alkaa.

Tilanne ei siis ole välttämättä niin paha, kuin miltä se heikoimmalla hetkellä näyttää. Menneistä olisi hyvä päästää irti ja keskittyä nykyhetkeen. Tulisi tehdä lyhyen aikavälin suunnitelmia, asettaa tavoitteita, ja sitä kautta suunnata kohti suurempia kokonaisuuksia. Unohdan usein pienten asioiden merkityksen. Yksinkertainenkin teko voi piristää mieltä ja auttaa jaksamaan. Olen myös liian paljon yksin. Lukeminen ja koneella istuminen eivät korvaa toisen ihmisen seuraa. Minulla on vielä paljon parannettavaa, mutta olen mielestäni oikealla tiellä.

Ei vieläkään

Eipä onnistunut rytminmuutos. En kuitenkaan pode huonoa omaatuntoa asiasta. Eihän siihen muutoksen tarvitsisi kuin yhdet lyhyet unet ja päiväksi jotakin tekemistä, että jaksaisi valvoa iltaan saakka. Ennen valvoin aina koko yön ja seuraavan päivän, mutta en jaksa alkaa siihen. Tällä hetkellä ongelma on nouseminen. Tunnen itseni aina niin hemmetin väsyneeksi. Vaikka nousen iltapäivällä pitkähköjen unien jälkeen niin silti tuntuu kuin voisin vieläkin jatkaa unia. Olen kuitenkin onneksi väkisin aina noussut etten ole aivan iltaan saakka nukkunut. Jos vaikka laittaisi ennen nukkumaanmenoa kahvinkeittimeen kaikki valmiiksi ja jättäisi koneen päälle, jotta saisi aamulla nopeasti musiikit soimaan. Ehkä sitten jaksaisin pysyä ylhäällä enkä rojahtaisi uudestaan nukkumaan. Saa nähdä.

Urpous ei tule yksin

Kahden viikon yksinäisyyden jälkeen vietin viikonlopun hyvän ystäväni kanssa - teimme pienen reissun suureen kaupunkiin. Otin pitkästä aikaa viinaa oikein antaumuksella enkä muista illasta kovinkaan paljoa. Seuraava päivä kului häpeän ja itseinhon vallitessa. Tunteet ovat ainakin toistaiseksi helpottaneet, mutta luultavasti häpeä valtaa taas mielen kun näen kuvia reissulta. Jotkut ihmiset pystyvät tekemään melkein mitä tahansa häpeämättä hetkeäkään kun taas minäpoika häpeän silmät päästäni pienintäkin hassuilua.

Pitäisi jälleen kerran saada vuorokausirytmi kuntoon. Aionkin laittaa hälytyksen herättämään huomenna aikaisin. Ja tässä tapauksessa 'aikaisin' tarkoittaa ennen puoltapäivää, vaikka siinä yhdentoista paikkeilla. Kunpa vain jaksaisin nousta ylös. Nouseminen tuntuu aina vain hankalammalta kun ei ole periaatteessa mitään tarvetta herätä aikaisin; ainoastaan oma halu kääntää rytmi järkevämmäksi. Lääkkeetkin pistää väsyttämään, joten nukun muutenkin melko pitkään. Mikäli pääsen kuitenkin tarpeeksi aikaisin ylös niin ajattelin käydä kirjastossa palauttamassa jo lukemani kirjan ja lainata ainakin yhden uuden. Pääsykoekirjatkin olen saanut avattua tauon jälkeen ja niihin aion syventyä, mutta onhan se kiva lukea kaunokirjallisuuttakin vastapainona tietokirjallisuudelle.

Ensi viikolla olisi menoa kylillä. Olisi hienoa, jos saisin siihen mennessä hommat paremmalle mallille. Hävettäisihän se sanoa, että samassa paskassa vellotaan vieläkin.

Huono otsikonkeksijä

Annettakoon kännipostauksen sekoilu anteeksi; eihän yöttömän yön aikaan välttämättä revontulia näy eikä pakkanen pauku. Humalatilassa itsensä ilmaisu saattaa olla jopa sekavampaa kuin selvin päin!

Olen viettänyt vuoden alun yksin, jos ei lasketa aivan niitä muutamaa ensimmäistä tuntia. Joulunviettoreissun jälkeen paluu arkeen on ollut vaikea - en ole saanut vielä periaatteessa mitään aikaiseksi. Tuntuu siltä kuin voisin vain maata. En jaksa edes kirjoittaa kunnon blogipostausta. Olen huomannut muidenkin kärsivän samasta ongelmasta, joten ehkä tämä kaikki johtuu vain joulun ja kaiken sen häsellyksen ja yhdessäolon jättämästä tyhjiöstä. Niin ja siitä unesta, jonka mainitsin... en tietenkään jaksa mitään tarinaa kirjoittaa. Siinä taisteltiin tuntemattomassa suurkaupungissa, tarkoituksena löytää tiensä erään korkean rakennuksen katolle ja ampaista katalyytin avulla madonreiästä itsensä toiseen ulottuvuuteen. Varsin kiehtova uni.

Enpä minä muuta jaksa kirjoittaa, heippa.

Aamuyön ulina

Olen tissutellut ja fiilistellyt koko yön. Haaveillut siitä mistä olen haaveillut aiemminkin. Haluan lähteä maailmalle. Yksin.

Haluan nähdä muutakin kuin tämän kylmän ja synkän Suomen, jota kuitenkin rakastan. Olen asunut pohjoisessa, nähnyt kylmän ja kuulaan lapin, revontulineen, punaisine taivaineen, yöttömässä yössä.

Haluan etsiä, kokea, nähdä.

Tissutellen

Heräsin tänään puoli kolmen aikaan eli ei muutosta rytmien suhteen. Näin melko outoa unta taas, mutta olen todella huono tarinankertoja, joten en kerro siitä sen enempää. Voisin ehkä jonain päivänä kirjoittaa unesta jonkilaisen tarinan niin ulosanti saattaisi kehittyä edes hiukan. Olisi erittäin hyvä ajatellen ensi kevään pääsykokeita; en ole kirjoittanut esseitä pitkään aikaan.

Juon olutta. Tunsin vähän aikaa huonoa omaatuntoa vai mitä olikaan. En keksinyt mitään parempaakaan tekemistä, joten samahan se on vähän ottaa. Haluaisin mieluummin olla ihmisten kanssa, mutta pakko tissutella yksin. Harmittaa kun kaveriverkosto on niin heikko tällä paikkakunnalla. Tai ylipäätään. On täällä toisaalta pari hyvää ystävää, mutta eipä niitäkään paljoa näe. Molemmat seurustelevat ynnämuuta. Eivät aina lähde ehdotuksiini mukaan. Ei ole sellaisia kavereita, joiden kanssa voisi lähteä juttuihin ex tempore. Olen kaiken lisäksi huono solmimaan uusia suhteita, joten aika paskamainen tämä tilanne on. Olen ihan mukava sälli, välillä jopa avaan suutani, mutta aina lopulta kuitenkin vetäydyn hiljaisena taka-alalle. Olen normaalisti melko epäsosiaalinen ja taidan myös automaattisesti työntää ihmisiä pois. Johtuu osaksi ehkä siitä, että häpeän tilannettani.

Huomenna saan katsoa Konttoria (UK), jos vain pääsen hereille niin aikaisin. Näyttäisi alkavan kello 12 ja tulisi kuusi jaksoa tuota loistosarjaa. Saa nähdä jaksaako naurattaa huomenna. Tosin aika kuivaa huumoriahan siinä useimmiten viljellään.

Hetken kestää elämä ja sekin synkkä ja ikävä

Eipä ole tullut kirjoiteltua. Kävin viettämässä joulua eri paikkakunnalla eikä konetta tai nettiä ollut käytössä. Siinähän se meni, valon juhla, keskellä pimeää ja kylmää talvea.

Nukuin joka yö vähintään sellaiset 12 tuntia. Oli kyllä hemmetin hyvältä tuntuva, jämäkkä sänky, jolla sai koisia. Väsymys kuitenkin johtui varmasti lähinnä noista lääkkeistä, joita popsin. Normaalisti kun nukkuu kellon ympäri, vaikka 24 -> 12 niin unta ei ole saamassa ennen aamuyötä. Kun ottaa lääkkeen niin tietää että saakin unen kun vaan menee nukkumaan.

Uusi vuosi meni kaverien ja niiden kaverien kanssa juhliessa. Aloiteltiin erään pariskunnan asunnolla ja sitten mentiin klubille, joka oli aivan tukossa. Eipä se hääviä ole roikkua noissa paikoissa, mutta silti sitä aina sellaiseen päätyy. Jatkoin uutta vuotta vielä päivän verran kämpilläni yksin tissutellen. Mielessäni kävi vetaista vielä yksi päivä, mutta onneksi jätin homman siihen. Olen melko ahdistunut, masentunut ja vietän liikaa aikaa yksin, joten viinasta voisi tulla harrastus tai kaveri. Suvussani on joitakin viinaanmeneviä miehiä; en halua olla sellainen. Olen havainnut itsessäni paljon samankaltaisia piirteitä kuin sukulaismiehissä. Yritän koko ajan päästä niistä asioista enemmän eroon, mutta se tuntuu käyvän vain koko ajan hankalammaksi. Ihmettelen näitä miehiä ja heidän käyttäytymismalleja, mutta samalla ymmärrän kumpaakin kuitenkin aina vain paremmin.

Toivottavasti aamulla jaksaa nousta herätykseen. Pääsinhän minä aikaisemminkin 8-9h unien jälkeen ylös vaikka söin samaa lääkettä saman annoksen. Haluan muutenkin saada taas asiat rullaamaan enkä jäädä vellomaan tähän surkeahkoon olotilaan.