Saamattomuuden supersankari

Pakkasin valintakoekirjat laukkuun valmiiksi, mutta enpä ole saanut aikaiseksi lähteä sinne kirjastoon saakka lukemaan. Kaupassa olen käynyt, mutta uutta kumia en ole ostanut. Juopotellut olen. Mielessäni on käynyt jatkaa.

Eilen olin harvinaisen sosiaalinen: kaveri käväisi päivällä kylässä, illalla harrastin vakioporukassa liikuntahommeleita ja kaiken kukkuraksi samaisella porukalla istuttiin iltaa ja lopulta lähdettiin baariin. Saavuin kämpille melko myöhään, tai aikaisin - miten vain asian haluaa nähdä. Pizzat otettiin matkaan ja sitä väänsin aamuyöstä, mutta tajusin onneksi mennä nukkumaan enkä jäänyt tuntikausiksi yksin litkimään kaljaa, niin kuin minulla on ollut tapana. Heräsin myös melko aikaisin, siinä puoli yhdentoista aikoihin eli ryypiskely ei onneksi pilannut rytmiä. Se on positiivista.

Nyt vietän krapulapäivää yksin, tietysti. Olenhan yksinäinen. Ei minulla oikeastaan krapulaa edes ole, vaikka tuli juotua jälleen melko paljon. Kyllähän sitä kuitenkin juhlimista seuraavana päivänä on vähän erilainen fiilis kuin yleensä, vaikka varsinaista krapulaa ei olisikaan. Ennen nämä darrapäivät vietettiin kavereiden kanssa, ja niitä odotti ja niistä nautti melkeinpä enemmän kuin siitä itse juhlimisesta, heh. Nykyisin asiat ovat toisin. Olin itse asiassa porukan ainoa poikamies. Kyllähän ne kaveritkin baarissa patistivat lähestymään vastakkaista sukupuolta, ja niin teinkin, mutta eipä noista yleensä mitään kummempaa synny. En tiedä sitten aistivatko naiset epätoivon ja kaiken muun surkeuden. En ole kuitenkaan mitenkään pahan näköinen, joten siitä ei pitäisi olla kiinni. Ja tuo on sitten jo aika paljon sanottu minulta, jolla on melkoisen surkea itsetunto ja muutenkin synkeähkö käsitys itsestäni. Kaipa minulla sitte täytyy olla jokin luuserin leima otsassa kun ei naiset kiinnostu. En tapaa tyväriä periaatteessa muualla kuin baarissa, enkä ole koskaan edes uskonut löytäväni sieltä mitään unelmieni naista. Jospa sitä pääsisi syksyllä opiskelemaan ja sitä kautta tutustuisi uusiin ihmisiin ja muutenkin sosiaalinen elämä vilkastuisi. Nyt kun katsoo muutama kuukausi taakse päin niin olihan mulla siellä oikeastaan kolmekin eri tapausta, joissa nimenomaan naiset osoittivat kiinnostusta. Tapani mukaan kuitenkin omalta osaltani estin mitään tapahtumasta. Osittain johtuu huonosta itsetunnosta ja siitä, että haluan saada asiat kuntoon ja elämän järjestykseen ennen kuin alan mihinkään vakavampaan. Toisaalta en uskonut, että mistään noista olisi tullut mitään, ei oltu yhteensopivia. Valitan siis yksinäisyyttä ja samalla työnnän ihmisiä pois, kuvainnollisesti. Aika ristiriitaista ja surkeaa!

Tämä hemmetin blogipäivityskin on kestänyt monta tuntia. En minä tätä ole koko aikaa kirjoittanut, olen vain jättänyt välissä kesken ja sitten jatkanut taas. Kävin välissä ärrälläkin. Vein loton sekä hain kaljaa ja tupakkaa. Putouksenkin ehdin katsoa tässä välissä, ja kumota muutaman olusen. Väärä sketsihahmo voitti; kyllähän tuon Harjakaisen juttuja mieluummin kuuntelee kuin tuota munamiehen piipitystä. Onhan se aika herttainen, mutta ei pidemmän päälle niinkään toimiva kokonaisuus. Välissä ehdin jopa sulkea koko selaimen, mutta onneksi tämä tallentaa itse itsensä ja jopa löysin luonnoksen, jota sitten pääsin jatkamaan. En oikein vielä handlaa tätä Bloggerin käyttöä enkä oikein ole edes viitsinyt paneutua koko hommaan. Ehkä jossain vaiheessa blogin yleisilmettä voisi muuttaa; lisäillä kuvia ja sellaista kaikkea. Piti alunperin kirjoittaa vähän järkevämmin, mutta eipä tässä sitten jaksanutkaan hirveästi panostaa. Kunhan samaa paskaa taas valitan. Tulipa muuten mieleen, että näin eilen aamuyöstä erästä itseäni vähän nuorempaa sälliä, jonka kanssa oltiin junnuna samoissa urheilujutuissa mukana. Jannu rupesi siinä kavereilleni selostamaan kuinka piti minua idolina nuorempana. Todennäköisesti pieni humalatila vaikutti asiaan, mutta onhan tuo melkoista kun ajattelee. Tuosta ei periaatteessa tule edes hyvä mieli, koska se vain muistuttaa minua kaikesta menneestä. Kaikesta mitä joskus olin ja mihin olisin voinut edetä elämässäni. En voi vieläkään käsittää miten olen antanut näin käydä.

Melkoista paatosta taas. Jospa sitä laittaisi pisteen tämänkertaiselle kakanjauhamiselle ja jatkaisi kaljoittelua. Katsoisi vaikka Emmerdalea netistä tai jotain muuta hauskaa.

Lahna

Ajattelin huvikseen päivittää blogia kun ei ole oikein muutakaan tekemistä. Tai olisihan sitä kyllä vaikka mitä, mutta juuri nyt ei mikään erityisesti huvita. Olen ollut tänään, ja oikeastaan koko viikon, melkoisen laiska. Pitäisi ilmeisesti yrittää taas aktivoitua.

Huomenna voisi yrittää nousta hieman tavallista aikaisemmin ja lähteä kirjastoon. En minä täällä asunnolla saa näköjään luettua. Harmittaa vain kun kirjastoon on sen verran matkaa että pitäisi mennä bussilla. En omista bussikorttia, koska en niin hirveästi liikuskele täältä kämpiltä mihinkään. Kertamaksustahan ei sinänsä vararikkoon ajaudu, mutta pidemmän päälle tulee kyllä kalliiksi. Pitäisi hommata pyörään ehjä sisäkumi, mutta kun ei vain saa aikaiseksi :) Huomenna sallin itseni matkustaa bussilla sillä ehdolla, että kävelen takaisin. Saanpahan liikuntaa ja raitista ulkoilmaa, jee. Viikonlopun aikana ON PAKKO hankkia pyörään sisäkumi ja asentaa se paikoilleen niin, että pääsen maanantaina pyörällä kirjastoon.

Viikonlopuksi olisi tiedossa muutakin ohjelmaa kuin pyörän rassaamista. Kaveri pitäisi jonkinlaiset illanistujaiset, mutta en ole vielä varma menenkö. Olisihan se mukava nähdä ihmisiä ja sosialisoida, edellisestä kerrasta onkin jo vierähtänyt tovi jos toinenkin. Ennen olisin ollut ilman muuta mukana, mutta nykyään vieroksun ja välttelen jo näköjään kavereitanikin. Olisi ehkä viisainta vain mennä. En tiedä, päätän myöhemmin.

Pieniä muutoksia

Tänään on ollut kiva päivä. Ulkona paistoi aurinko eikä ollut niin kylmä kuin aikaisemmin. Olen myös tuntenut oloni melko pirteäksi, jopa sosiaaliseksi. En tavannut tänään ketään ihmistä kaupan kassaa lukuunottamatta, mutta puhuin sentään äitini kanssa puhelimessa. Tavallisesti olen melko vähäsanainen, mutta tänään olisin voinut jatkaa puhumista vaikka kuinka kauan.

Lisääntynyt halu sosialisoida selittynee osin uuden lääkityksen aloittamisella. Aloin tällä viikolla popsia mirtazapinin lisäksi siis toistakin lääkettä, venlafaxinia. Piristyneisyys johtuu varmasti myös vakiintuneesta vuorokausirytmistä; herään yhdeksän-kymmenen aikaan aamulla ja näen jopa päivänvaloa. Monena edellisenä talvena olen valvonut yöt ja nukkunut päivät, ja herätessäni ulkona on ollut jo pimeää - käy melko masentavaksi. Olen ollut koko helmikuun ilman alkoholia ja nikotiinia, sekin auttaa. Kaiken lisäksi lääkäri ehdotti minulle kahden kuukauden sairaslomaa ja päätin suostua; eipähän tarvitse vähään aikaan vaivata työnteolla päätään. En todellakaan jaksaisi alkaa kulkea päivisin töissä, eikä pääsykokeisiin lukemisesta ainakaan tulisi mitään.

Alkaa olla jo myöhä ja pitäisi mennä nukkumaan, mutta ei juurikaan väsytä. Toivottavasti uusi lääke ei vie yöunia. Viime yönä kävin jo monta kertaa hereillä, mutta sain joka kerta jatkettua unia. Noin katkonaista uni ei ole ollut moneen kuukauteen, joten olen hieman huolissani. Noh, jospa sitä yrittäisi.

Hölmö

Ruokavarastot alkoivat käydä vähiin, joten piti käydä kaupassa. Melko kauan vitkuttelin lähdön kanssa, mutta sain lopulta käytyä. Olin täydessä vaatetuksessa sisällä ja meinasin vielä perääntyä. En nähnyt tytteliä kaupassa enkä säikähtänyt ja pompannut katosta läpi. Ei, ei mitään sellaista.

Pahaan paikkaan tulivat nämä pakkaset. Olin aikeissani alkaa kuntokuurille, ja samalla laittaa myös ruokavalion kuntoon. Olen varmastikin huonommassa ja löysemmässä kunnossa kuin koskaan aikaisemmin. Samat housut menevät kyllä vieläkin jalkaan, mutta tuntuvat kieltämättä ahtaammilta. Liikunta on jäänyt pakkasten takia vähiin (ajatus kuntosalille menemisestä ahdistaa liikaa, joten se ei ole vaihtoehto), ja kaiken lisäksi toin kaupasta melko runsaasti suklaata mukanani, joten voin jälleen kerran sanoa toimineeni erittäin fiksusti ja johdonmukaisesti. No joo, annettakoon tämä notkahdus vielä anteeksi, mutta huomenna on jo mentävä ulos - oli pakkanen kuinka kova tahansa.

Tällä viikolla on myös vaihteeksi tapaaminen. Ihan mukava välillä käydä puhumassa ihmisille, kai. Viimeksi meinasin itkeä. Pitää nyt yrittää välttää sellaista.

Zzzzz...

Tylsä viikonloppu alkaa olla hiljalleen takana. Olin jälleen ihan itsekseni; lueskelin sen mitä jaksoin, siistin asuntoa ja olin ihan hissukseen vain. Lauantai-iltana kompensoin puutteellista sosiaalista elämääni herkuttelulla. Sellaista itsensä lohduttamistahan se on - täytetään sisäistä tyhjiötä jollakin. Ehkä kuitenkin parempi silloin tällöin herkutella kuin juoda viinaa yksin. Vai onkohan...

Tänään sentään puhuin äitini kanssa puhelimessa eli jonkinlaista sanallista kommunikointia olen harrastanut. Tuosta tuli mieleen, että olen jostakin kuullut tai lukenut, että jos ei puhu tarpeeksi niin aivoissa alkaa tapahtua solumuutoksia. Puhuminen olisi siis melko tärkeää. Olen kyllä huomannut aikoja sitten, että erakoitumiseni johdosta kommunikointitaitoni ovat alkaneet heikentyä huomattavasti; itseilmaisu hankaloituu ja sosiaalisessa kanssakäymisessä sitä vain jotenkin jäätyy. Ehkä pitäisi alkaa puhua itsekseen.

Kello on jo yli kymmenen eli kohtahan tässä voisikin mennä nukkumaan. Eli makaamaan lattialle. Nukun siis omassa asunnossani lattialla patjalla. Sänky saisi olla kovempi kun selkä menee juntturaan. En viitsi enää alkaa hankkia tähän asuntoon mitään, koska aikomuksena olisi muuttaa kesällä tai syksyllä. Aah, kesä. Ensi viikoksi lupasi vielä kovempia pakkasia. Hmm... Voisi lopettaa.

Pff...

Viime päivät ovat olleet melko hankalia. Eilen iski mökkihöperyys. Lukeminen ja yleinen jumittelu saivat olon aivan helvetin tuskastuneeksi. Piti olla erään porukan kanssa urheiluhommia ulkosalla, mutta pakkasen vuoksi jouduttiin perumaan. Tulee oltua niin vähän ihmisten kanssa, että olisi ollut mukavaa vaihtelua. Minkäpäs sille mahtaa, ollaan sitten yksin.

Äskeisen kauppareissun jälkeen jouduin pidättelemään kyyneleitä. Melko säälittävää. Aikuinen mies jo pitäisi muka olla. Lähikaupassa työskentelee eräs kivannäköinen nuori nainen, johon olen muodostanut jonkinlaisen ihastuksen. En tosin ole varma pitäisikö tätä kutsua ihastukseksi, mutta en jaksa nyt alkaa muutakaan nimitystä miettiä. Kyseisen tytsyn kanssa ollaan nähty baarissa, mutta ei olla koskaan puhuttu. En uskalla edes kännissä kovin usein lähestyä ihmisiä. Varsinkaan jotakuta sellaista, jonka jo aiemmin tietää jostakin ja on kiinnostunut tästä. Lähikaupassa asioidessani olen yrittänyt vältellä tätä naista. Siitä syystä mitä tänään tapahtui. En huomannut että hän oli juuri siinä kassalla mihin menin. En muista koska olisin mennyt noin pienestä asiasta niin sekaisin kuin tänään. Sain hädin tuskin ostokset hoidettua kun tärisin niin paljon. Maksoin kortilla ja onneksi sain kerralla painettua oikeita nappuloita ettei tilanne pitkittynyt ja pahentunut. Kädet hulluna täristen pakkasin ostokseni kassiin ja kiirehdin asunnolleni.

Miten minusta voi enää koskaan tulla normaalisti toimiva ihminen, jos menen aivan paniikkiin jo siitä, että joudun olemaan metrin päässä ihastuksestani? Kuinka pystyn koskaan aloittamaan seurustelusuhteen, jos ihastuksen näkeminen ja vieressä seisominen saa paikat tärisemään, ja mielessä pyörii pakonomaisesti ajatus että on päästävä pois?

Hejsan

Hihhulihei.

Liiallinen lukeminen ja koneella istuminen eivät tee kropalle kovin hyvää; eilen veti paikat niin jumiin ettei henkeä meinannu saada. Sellainen palan tunne kurkussa oli hänellä, hyi.

Aamuherääminen tuntuu vieläkin pikkaisen hankalalta, vaikka nukun tavallisesti sen yhdeksän tuntia. Käyn sammuttamassa herätyksen, mutta saatan tunninkin siinä puhelin kourassa maata. Välillä käyn hereillä, koska tiedän että pitäisi nousta. Sitten taas torkahdan hetkeksi. Tänään oli yhdeksältä herätys ja pääsin ylös siinä kymmentä vaille kymmenen. Joinakin päivinä tuntuu vain niin perhanan vaikealta nousta heti ylös.

Tein itselleni tälle viikolle lukusuunnitelman, jota olen onnistunut noudattamaan. Toki viikkoa on vasta pari päivää kulunut, mutta minulle tuokin on jo saavutus. En aina saa asioita tehdyksi, vaikka luppoaikaa olisi kuinka paljon tahansa. Sehän se ongelma taitaa ollakin. Sitä tuntee itsensä irralliseksi ja on vaikea alkaa tehdä asioita. Kun sitten saa aloitettua niin turhautuu nopeasti tai muuten vain luiskahtaa irti tekemisestä ja alkaa taas ajelehtia ympäriinsä, vailla päämäärää. Pakko siis yrittää aina muistaa tehdä suunnitelma, jotta arjessa olisi jonkinlainen struktuuri.

Kitinä

Olen taas vajonnut riutumaan vitutuksessa. Jostain syystä mieleeni palautuu sellaisia vanhoja asioita, joita on saanut jo tarpeeksi hävetä; aiemmin läpikäytyjä ja kärsittyjä asioita, jotka pitäisivät olla jo unohduksen tuolla puolen.

Olen yrittänyt lukea pääsykokeisiin, mutta turhaudun ja ahdistun vähän väliä. Vaikka valmistaudun valintakokeisiin kuinka hyvin tahansa, on sisäänpääsy siltikin hankalaa - realistisesti ajateltuna jopa epätodennäköistä. Mikäli saan ensi syksynä haluamani opiskelupaikan niin sekin pelottaa ja ahdistaa etukäteen!

Koko ajan on sellainen ahdistuneen ärtynyt olo. Juuri nyt kaikki ahdistaa, vituttaa, ja tulevaisuuskin näyttää toivottomalta. Mikään ei toimi eikä mitään jaksaisi edes yrittää. En usko, että asiat muuttuvat paremmiksi. Toisaalta en uskalla olla uskomatta, koska sekin ahdistaa.