Oluttahan se on otettava. On ollut melko pitkästynyt olo pari päivää enkä keksinyt muutakaan tekemistä. Tai keksisihän sitä kyllä vaikka mitä, mutta ei mitään sellaista, jota jaksaisi tehdä juuri nyt. Suunnilleen joka toisena päivänä olen pirteä ja jaksan tehdä asioita, mutta joka toisena olenkin sitten tylsistynyt ja olo on vetämätön. Epätietoisuus ja odottaminen ahdistaa ja vituttaa.
Perkeleen nukkuminen on tuntunut taas hankalalta. Yritin viime yönä nukkua ensimmäisen kerran joskus kolmen aikaan yöllä, mutta eihän se uni tullut. Nousin joksikin aikaa ylös, kävin röökillä, ja yritin uudestaan. Jonkin aikaa pyöriskelin eikä uni tullut, ja huomasin että kohtahan on jo aamu. Päätin nousta ylös ja odotella kaupan aukenemista. Kävin ostoksilla, ja tarkoituksena oli kokeilla nukkumista sen jälkeen. Eihän siitä tullut vieläkään mitään. Lopulta sain unen joskus puoliltapäivin, ja herätys oli laitettu neljäksi, etten aivan iltaan saakka nukkuisi. Puhelin herätti neljältä, ja väsyneenä nousin ylös; keitin kahvit, kävin röökillä ja hain kaljaa.
Kohta alkaa elokuu, ja kaikki on epävarmaa. Terapia-asiat ovat täysin pysähdyksissä eikä jatkosta ole tietoa. Työkkäristä ollaan mahdollisesti yhteydessä jossakin vaiheessa, toivottavasti ei ihan heti. Haluaisin oikeastaan pudottaa molemmat riippakivet - sellaiseksi ne ovat muodostuneet - kelkasta, ja ottaa niin sanotusti tilanteen haltuun. Nythän olisi loistava aika siihen. Vaikka kummastakaan ei ole kuukausiin kuulunut mitään niin silti ne vaanivat, ja aiheuttavat epävarmuutta ja ahdistusta. Eräs asia myös on aiheuttanut päänvaivaa, nimittäin uuden hallituksen ehdottama nettipelaamisen rajoittaminen. Nettirahapelit ovat oman toimeentuloni kannalta tärkeitä, joten asia huolestuttaa. Vittu, markkinoiden sulkeminen on EU:n lakien vastaista toimintaa eikä tuon uudistuksen (vielä ei edes tarkalleen tiedetä, mitä se käytännössä tarkoittaisi) pitäisi mennä läpi, mutta eihän sitä ikinä tiedä. Tämä asia luonnollisestikin aiheuttaa lisää epävarmuutta.
Ei kai tässä auta muu kuin odottaa ja katsoa mihin suuntaan asiat edistyvät. Olen ollut tällaisessa helvetin välivaiheessa jo monta vuotta enkä enää jaksaisi, siksi olisikin ehkä parasta ottaa asiat omaan kontrolliin. Olen ajatellut tiputtaa ainakin tuon työkkärin pois kuvioista, ehkä myös terapian. Vakituiset tulot laskevat, koska en enää saisi työttömyyskorvauksia, mutta uskon pärjääväni. Olen katsellut etukäteen asuntoja lähinnä Maltalta ja Espanjasta, jonkin verran myös Thaimaasta. Kaikkein helpointa olisi tietysti muuttaa EU -alueelle. Pitää kuitenkin odottaa vielä, että saa tuoreempaa tietoa tuosta uudesta lakisäädöksestä. Adresseista ei välttämättä ole pelastajaksi näissä tilanteissa, muttei niistä toisaalta haittaakaan ole - parhaassa tapauksessa herättävät yleistä mielenkiintoa asiaa kohtaan. Käykäähän lukaisemassa ja allekirjoittamassa, jos siltä tuntuu: http://www.adressit.com/adressipelimonopoliavastaan
Muutama vittumainen asia on siis nurkan takana odottamassa, mutta mullapa onkin nyt valmiiksi nyrkit pystyssä. Ehkä olen viimeinkin valmis ottamaan ohjakset käsiini.
sunnuntai 31. heinäkuuta 2011
keskiviikko 27. heinäkuuta 2011
No sweat
Istun koneella ja hikoilen. Asunto lämpenee kesäisin aivan helvetin kuumaksi, varsinkin kun on kone ja muut laitteet päällä. Nukuin melkein koko viime kesän lattialla, koska eihän tuossa sängyllä pystynyt. Mukavaa kun lakanat tarttuu ihoon kiinni ja kun herää, saattaa ensiksi luulla että on kussut sänkyyn, kunnes tajuaa että hikeähän se on. Hikoilen muutenkin aivan helvetisti. Ei viitsi edes lähteä minnekään, kun tulee niin helposti kuuma. On melkoinen kynnys lähteä kauppaankin kun siinä kassalla viimeistään alkaa ilmestyä hikikarpaloita. Siitä sitten hirveällä kiireellä ostokset kassiin ja takaisin kämpille piiloon muilta ihmisiltä.
En ole tehnyt tänä kesänä oikeastaan mitään. On vähän syyllinen olo kun olen vain hengaillut kämpillä vaikka olisi ollut makeita ilmoja. Tulihan sitä sentään käytyä alkukesästä siellä kaverin luona kun oli pääsykokeet. Oli oikein kiva hengata vaikka silloinkin oli kolmisenkymmentä astetta, ja hikoilu aivan helvetillistä. Pakko yrittää alkaa jotenkin nauttia näistä kesäsäistä. Kohtahan se on taas syksy ja talvi, ja kaikkia vituttaa. Ihan kivoja vuodenaikojahan nekin on, mutta talvi tuntuu vuosi vuodelta pidemmältä. Jospa sitä huomenna saisi aikaiseksi vaikka käydä kävelemässä pihalla. Hmm, on mulla kai ranteissa jotain rusketustakin kun olen käynyt tuossa parvekkeella röökillä.
En ole tehnyt tänä kesänä oikeastaan mitään. On vähän syyllinen olo kun olen vain hengaillut kämpillä vaikka olisi ollut makeita ilmoja. Tulihan sitä sentään käytyä alkukesästä siellä kaverin luona kun oli pääsykokeet. Oli oikein kiva hengata vaikka silloinkin oli kolmisenkymmentä astetta, ja hikoilu aivan helvetillistä. Pakko yrittää alkaa jotenkin nauttia näistä kesäsäistä. Kohtahan se on taas syksy ja talvi, ja kaikkia vituttaa. Ihan kivoja vuodenaikojahan nekin on, mutta talvi tuntuu vuosi vuodelta pidemmältä. Jospa sitä huomenna saisi aikaiseksi vaikka käydä kävelemässä pihalla. Hmm, on mulla kai ranteissa jotain rusketustakin kun olen käynyt tuossa parvekkeella röökillä.
sunnuntai 24. heinäkuuta 2011
Lonesome cowboy
En ole koskaan ollut pitkäaikaisessa, vakavassa parisuhteessa. Edellinen viritelmä kesti muistaakseni joitakin viikkoja, mutta sekin oli lähinnä fyysinen suhde. Meillä oli ollut samaisen naikkosen kanssa aikaisemmin hieman vakavampi yritys, joka kuitenkin kariutui tämän petollisuuteen. Noin vuotta myöhemmin välit siis lämpenivät, mutta tarvitsin aikaa miettiä haluanko alkaa mihinkään vakavampaan. Hän ei halunnut odottaa, joten sekin suhde kuivui. Niin oli varmasti parasta. Tästä on kulunut noin seitsemän vuotta.
En ihastu kovin helposti - itse asiassa en ihastu melkein koskaan. Tämä voi tietenkin johtua siitä, etten ole töissä tai opiskele enkä juurikaan tapaa uusia ihmisiä. En toisaalta ihastunut kovin usein silloinkaan kun olin enemmän ihmisten kanssa tekemisissä. Noin puolitoista vuotta sitten, ensimmäisenä työpäivänäni, tapasin erään kivan tytön. Hän oli vain niin hemmetin suloinen, ja vaikutti niin mukavalta ja iloiselta ihmiseltä, että ihastuin häneen välittömästi. Siis minä, joka en ihastu koskaan. Yritin jopa hieman puhua hänelle - esitin kysymyksiä, joihin tiesin jo vastauksen. Pakko oli vain jotakin yrittää. Emme työskennelleet samassa paikassa, mutta tapasimme yhteisessä tilaisuudessa, joka tapahtui kerran viikossa, aina samana viikonpäivänä. Oletin näkeväni hänet jatkossakin, ja odotin innolla aina juuri tuota tiettyä päivää, jotta voisin yrittää tutustua häneen. Se ensimmäinen kerta jäi kuitenkin ainoaksi kerraksi kun pääsin juttelemaan hänelle. Olen ajatellut tätä tyttöä paljon viime aikoina, ja tunnen itseni sekä hölmöksi että surulliseksi.
Vuoden 2009 lopulla sossutäti kysyi minulta enkö ole masentunut, kun olen vain ollut kämpillä vuoden, tekemättä mitään. Minähän vastasin tietysti kielteisesti, mutta heti jälkeenpäin aloin ajatella tilannettani. En ollut saanut kesän jälkeen sitä vähääkään aikaiseksi, mitä normaalisti sain. Asunto ei ollut koskaan siisti, aina oli tiskiä, ja verhotkin olivat peittäneet ikkunat yhtäjaksoisesti jo muutaman kuukauden ajan. Kaitpa minä sitten olin tosiaan masentunut.
Vähän tuon jälkeen äitini ilmoitti, että sukulaiset ovat tulossa Helsingistä pohjoiseen viettämään joulua, ja me olimme menossa heidän luokseen heti joulupäivänä. Alkoi ahdistaa. En ollut nähnyt kyseisiä sukulaisia yli kymmeneen vuoteen, typerien ja turhien perintöriitojen takia. Olin niin sanotusti normaali, kun edellisen kerran olin heidät nähnyt. Kun pääsimme heidän vuokramökilleen, halattiin, käteltiin, ja minä ryntäsin helvetin nopeasti vessaan rauhoittumaan. Olin melkoisen paniikissa kauan aikaa, mutta lopulta pystyin rentoutumaan ja tutustumaan serkkutyttöihinkin uudestaan. Vietin muutaman päivän heidän kanssaan, ja meillä oli mukavaa. Kun he sitten lähtivät ajelemaan takaisin etelää kohti, minut valtasi hirveä ikävä, joka kesti pari viikkoa. Jouduin monena päivänä pidättelemään itkua, joinakin päivinä annoin itkun tulla. Olin ihmeissäni mistä tuo kaikki johtui. On sanomattakin selvää, että kun yksinäinen ihminen viettää intensiivisesti aikaa sellaisten kanssa, joiden seurassa viihtyy, kaipuu ja yksinäisyydentunne vain korostuvat ihmisten vihdoin erotessa.
Näin serkuissani paljon sellaista, jonka olin itse kadottanut. He tekivät kaikkea sellaista, mistä itsekin olin haaveillut. Tämän uudelleentapaamisen jälkeen tunsin itseni eläväisemmäksi, kuin olisin herännyt horroksesta. Tunsin jälleen sielunpalon, ja halusin nousta kuilusta, jonne olin vuosien aikana hiljalleen vajonnut. Aloin järjestää asioitani kuntoon; etsin töitä, otin yhteyttä mielenterveystoimistoon ja yritin olla kaikilla tavoin aktiivisempi. Alkuvuodesta sainkin työpaikan, ja pääsin terapia-arviointiin.
Ensimmäisenä työpäivänäni tapasin tytön, johon ihastuin. Tunteeni olivat heränneet eloon, halusin jälleen tuntea ja kokea. Ehkä ihastuminen olikin kaikesta tästä johtuvaa harhaa, uutuudenviehätystä. Ehkä olin henkisellä tasolla kuin teinipoika, joka ihastuu ensimmäiseen tyttöön, jonka tapaa. En silti ole osannut olla ajattelematta häntä.
Tätä tekstiä kirjoittaessani, sain tekstiviestin siskoltani. Hänen miesystävänsä oli kosinut, ja sisko oli vastannut myöntävästi. Arjen ironiaa. Olen aivan vilpittömästi onnellinen heidän puolestaan enkä tunne oloani kurjemmaksi muiden onnen takia. Käveleskelin asunnossani edestakaisin hymyillen. Rakastan siskoani. Hän on aina auttanut minua kaikessa, pyyteettömästi. Sisko on aivan ihana ihminen, joka ansaitsee kaikkea hyvää. Aivan mahtavaa, että on löytänyt noin hyvän miehen. Ovat kyllä aivan loistava pari.
En ihastu kovin helposti - itse asiassa en ihastu melkein koskaan. Tämä voi tietenkin johtua siitä, etten ole töissä tai opiskele enkä juurikaan tapaa uusia ihmisiä. En toisaalta ihastunut kovin usein silloinkaan kun olin enemmän ihmisten kanssa tekemisissä. Noin puolitoista vuotta sitten, ensimmäisenä työpäivänäni, tapasin erään kivan tytön. Hän oli vain niin hemmetin suloinen, ja vaikutti niin mukavalta ja iloiselta ihmiseltä, että ihastuin häneen välittömästi. Siis minä, joka en ihastu koskaan. Yritin jopa hieman puhua hänelle - esitin kysymyksiä, joihin tiesin jo vastauksen. Pakko oli vain jotakin yrittää. Emme työskennelleet samassa paikassa, mutta tapasimme yhteisessä tilaisuudessa, joka tapahtui kerran viikossa, aina samana viikonpäivänä. Oletin näkeväni hänet jatkossakin, ja odotin innolla aina juuri tuota tiettyä päivää, jotta voisin yrittää tutustua häneen. Se ensimmäinen kerta jäi kuitenkin ainoaksi kerraksi kun pääsin juttelemaan hänelle. Olen ajatellut tätä tyttöä paljon viime aikoina, ja tunnen itseni sekä hölmöksi että surulliseksi.
Vuoden 2009 lopulla sossutäti kysyi minulta enkö ole masentunut, kun olen vain ollut kämpillä vuoden, tekemättä mitään. Minähän vastasin tietysti kielteisesti, mutta heti jälkeenpäin aloin ajatella tilannettani. En ollut saanut kesän jälkeen sitä vähääkään aikaiseksi, mitä normaalisti sain. Asunto ei ollut koskaan siisti, aina oli tiskiä, ja verhotkin olivat peittäneet ikkunat yhtäjaksoisesti jo muutaman kuukauden ajan. Kaitpa minä sitten olin tosiaan masentunut.
Vähän tuon jälkeen äitini ilmoitti, että sukulaiset ovat tulossa Helsingistä pohjoiseen viettämään joulua, ja me olimme menossa heidän luokseen heti joulupäivänä. Alkoi ahdistaa. En ollut nähnyt kyseisiä sukulaisia yli kymmeneen vuoteen, typerien ja turhien perintöriitojen takia. Olin niin sanotusti normaali, kun edellisen kerran olin heidät nähnyt. Kun pääsimme heidän vuokramökilleen, halattiin, käteltiin, ja minä ryntäsin helvetin nopeasti vessaan rauhoittumaan. Olin melkoisen paniikissa kauan aikaa, mutta lopulta pystyin rentoutumaan ja tutustumaan serkkutyttöihinkin uudestaan. Vietin muutaman päivän heidän kanssaan, ja meillä oli mukavaa. Kun he sitten lähtivät ajelemaan takaisin etelää kohti, minut valtasi hirveä ikävä, joka kesti pari viikkoa. Jouduin monena päivänä pidättelemään itkua, joinakin päivinä annoin itkun tulla. Olin ihmeissäni mistä tuo kaikki johtui. On sanomattakin selvää, että kun yksinäinen ihminen viettää intensiivisesti aikaa sellaisten kanssa, joiden seurassa viihtyy, kaipuu ja yksinäisyydentunne vain korostuvat ihmisten vihdoin erotessa.
Näin serkuissani paljon sellaista, jonka olin itse kadottanut. He tekivät kaikkea sellaista, mistä itsekin olin haaveillut. Tämän uudelleentapaamisen jälkeen tunsin itseni eläväisemmäksi, kuin olisin herännyt horroksesta. Tunsin jälleen sielunpalon, ja halusin nousta kuilusta, jonne olin vuosien aikana hiljalleen vajonnut. Aloin järjestää asioitani kuntoon; etsin töitä, otin yhteyttä mielenterveystoimistoon ja yritin olla kaikilla tavoin aktiivisempi. Alkuvuodesta sainkin työpaikan, ja pääsin terapia-arviointiin.
Ensimmäisenä työpäivänäni tapasin tytön, johon ihastuin. Tunteeni olivat heränneet eloon, halusin jälleen tuntea ja kokea. Ehkä ihastuminen olikin kaikesta tästä johtuvaa harhaa, uutuudenviehätystä. Ehkä olin henkisellä tasolla kuin teinipoika, joka ihastuu ensimmäiseen tyttöön, jonka tapaa. En silti ole osannut olla ajattelematta häntä.
Tätä tekstiä kirjoittaessani, sain tekstiviestin siskoltani. Hänen miesystävänsä oli kosinut, ja sisko oli vastannut myöntävästi. Arjen ironiaa. Olen aivan vilpittömästi onnellinen heidän puolestaan enkä tunne oloani kurjemmaksi muiden onnen takia. Käveleskelin asunnossani edestakaisin hymyillen. Rakastan siskoani. Hän on aina auttanut minua kaikessa, pyyteettömästi. Sisko on aivan ihana ihminen, joka ansaitsee kaikkea hyvää. Aivan mahtavaa, että on löytänyt noin hyvän miehen. Ovat kyllä aivan loistava pari.
Smashing Pumpkins "To Sheila" from buissonland on Vimeo.
keskiviikko 20. heinäkuuta 2011
Pimpelipom
Onpa ollut väsynyt olo tänään. Kaadoin hieman punkkua viinilasiin, laitoin musiikkia soimaan ja ajattelin kirjoittaa jotain. En vain tiedä mistä kirjoittaisi.
Noh, en päässyt opiskelemaan. Ei tullut yllätyksenä, sen verran laiskasti valmistauduin. Heinäkuukin alkaa lähestyä loppuaan, ja vaikka elokuussa voi olla vielä helteitä, niin syksyhän se sieltä väistämättä tulloo. Pimeitä, sateisia ja epätoivon kyllästämiä iltoja luvassa. Toisaalta syksy on ihan kivaa aikaa. En oikeasti tiedä vielä mitä helvettiä teen. En haluaisi lukkiutua taas talveksi kämpille, toisaalta en haluaisi töihinkään. Olen etsiskellyt asuntoa viime aikoina, mutta en tiedä onko siinäkään järkeä. Ensi vuonna pitää kuitenkin taas yrittää päästä opiskelemaan ja mikäli saankin opiskelupaikan toiselta paikkakunnalta niin joutuisin taas muuttamaan. Nykyinen asunto on tavallaan melko ahdistava, mutta naapurit eivät ainakaan häiritse - enkä ilmeisesti minäkään heitä, ainakaan kovin paljoa, koska ei ole tullut valituksia. Tosin parvekkeella tupakointi saattaa naapureitani hieman närästää, varsinkin nyt kesällä kun on lämmintä, ja ikkunoita on pidettävä auki. Pitäis taas yrittää lopettaa.
Perkele kun alkaa uinumislääkkeet loppua. Minuun ei olla oltu yhteydessä sieltä missä reseptit on uusittu. Käytäntönä on nimenomaan ollut, että sieltä varataan minulle aika. Ei ole kuulunut mitään koko kesänä. Kai se täytyy sitten itse ottaa yhteyttä. Laiskottaa ja hieman vituttaa, joten en jaksa tämän enempää näppäillä. Voisi vaikka juoda viiniä ja viinaa tämän yön.
Noh, en päässyt opiskelemaan. Ei tullut yllätyksenä, sen verran laiskasti valmistauduin. Heinäkuukin alkaa lähestyä loppuaan, ja vaikka elokuussa voi olla vielä helteitä, niin syksyhän se sieltä väistämättä tulloo. Pimeitä, sateisia ja epätoivon kyllästämiä iltoja luvassa. Toisaalta syksy on ihan kivaa aikaa. En oikeasti tiedä vielä mitä helvettiä teen. En haluaisi lukkiutua taas talveksi kämpille, toisaalta en haluaisi töihinkään. Olen etsiskellyt asuntoa viime aikoina, mutta en tiedä onko siinäkään järkeä. Ensi vuonna pitää kuitenkin taas yrittää päästä opiskelemaan ja mikäli saankin opiskelupaikan toiselta paikkakunnalta niin joutuisin taas muuttamaan. Nykyinen asunto on tavallaan melko ahdistava, mutta naapurit eivät ainakaan häiritse - enkä ilmeisesti minäkään heitä, ainakaan kovin paljoa, koska ei ole tullut valituksia. Tosin parvekkeella tupakointi saattaa naapureitani hieman närästää, varsinkin nyt kesällä kun on lämmintä, ja ikkunoita on pidettävä auki. Pitäis taas yrittää lopettaa.
Perkele kun alkaa uinumislääkkeet loppua. Minuun ei olla oltu yhteydessä sieltä missä reseptit on uusittu. Käytäntönä on nimenomaan ollut, että sieltä varataan minulle aika. Ei ole kuulunut mitään koko kesänä. Kai se täytyy sitten itse ottaa yhteyttä. Laiskottaa ja hieman vituttaa, joten en jaksa tämän enempää näppäillä. Voisi vaikka juoda viiniä ja viinaa tämän yön.
sunnuntai 10. heinäkuuta 2011
Arosusi
Olen vihdoinkin kotona, yksin ja rauhassa. Olen ollut asunnollani jo useamman päivän, mutta palautuminen vie aikansa - loma oli pitkä ja raskas.
Juhlin juhannusta yhden päivän, ja sekin alkoi osaltani poikkeuksellisen myöhään, sillä en aivan tarkkaan tiennyt mihin mennä sitä viettämään. Käväisin ensin eräällä mökillä missä olen useana kesänä ollut juhannuksena. Sieltä ajelin toiseen paikkaan, minne päätinkin jäädä - taisi olla ensimmäinen jussi siellä. Oleskeltiin tutussa kaveriporukassa, joista useimpia en ollut kuitenkaan nähnyt muutamaan vuoteen. Ilma oli melko kurja, ja olimmekin sisällä periaatteessa koko ajan, ulkona käytiin vain röökillä. Juotiin, vähän syötiinkin, puhuttiin mistä sattuu, ja aamuyöstä mentiin nukkumaan. Kuulemma jotkut oksentelivatkin; minähän en aivan sitä loppuiltaa niin tarkkaan muista, mutta saatoin käväistä itsekin ryynäämässä.
Reissun alussa oli mukavaa olla ihmisten seurassa, jutella ja ihan vain oleskella. Muutaman päivän jälkeen jatkuva kanssakäyminen ihmisten kanssa, ja oman yksityisyyden puute, alkavat uuvuttaa. Olen niin tuttunut olemaan yksin, etten enää osaa olla ihmisten seurassa - en ole osannut vuosiin. Kun vain saisi olla päivän tai pari yksin niin jaksaisi taas, mutta siihen ei ollut tällä kertaa mahdollisuutta. Isä ryyppäsi monta päivää, ja se on aivan helvetin rasittava kännissä. Kyllähän se siihen pystyy selvinpäinkin, mutta kännissä nuo kyvyt pääsevät kunnolla esille. Onneksi kuitenkin pysytteli enimmäkseen ulkona niin ei tarvinnut kovin pahasti hajota sen idioottimaisuuteen. Tuotakin hommaa on joutunut katsomaan ja kestämään pikkupojasta saakka. Osin siihen onkin jo tottunut, mutta kun asuu toisella paikkakunnalla niin meinaa melkein jo unohtaa, kuinka tyhmä ukko se välistä on. Toisaalta, nyt kun on tullut ikää jonkin verran, ja välimatkaa syntynyt, osaa ajatella tuotakin asiaa objektiivisemmin. Silloin sitä tajuaa, että sehän on ihan helvetin urpo jätkä, jopa mulkku. En tajua miten tuota voi tehdä lapsilleen ja vaimolleen. Kun olin nuorempi ja asuin vielä kotona niin se harrasti aika paljon henkistä väkivaltaa, joka kohdistui minuun.
En ole käynyt pitkään aikaan terapia-arvioinnissa vai mitä ikinä se onkaan. Tuntuu siltä kuin minut olisi unohdettu, ja että minua pidetään vähempiarvoisena tapauksena. Olen moniongelmainen, mutta en ole itsetuhoinen enkä ympäristölleni vaaraksi, joten minua ei tarvitse ottaa vakavasti. Minua rangaistaan siitä, että yritän pysyä järjissäni enkä ole epäonnistunut itsemurhayrityksissäni. Lääkkeetkin alkavat olla lopussa.
Tuntuu mukavalta olla omissa oloissa. Menen nukkumaan koska haluan, herään sitten kun herään, ja saan muutenkin tehdä mitä haluan - tosin eipä tule juurikaan mitään tehtyä. En tiedä kauanko tätä autuutta kestää, koska jossakin vaiheessa työkkärin tädit ottavat yhteyttä ja saattavat patistaa jonkinlaiseen työkokeiluun, josta ei makseta periaatteessa mitään. Olen ollut noin vuoden työttömänä, sitä ennen olin puolisen vuotta töissä, ja sitä ennen todella kauan tekemättä juuri mitään. Olen taas tottunut nykyiseen tilanteeseen enkä kaipaa töihin. En tosin kaivannut viime vuonnakaan, ja koko ajatus puistatti, mutta yllättävän äkkiä siihen tottui. Työkin oli melko itsenäistä näpräilyä, joten työssäkäynti tuntui välillä jopa erittäin mielekkäältä. Kun aloitin duunin noin puolitoista vuotta sitten, sain myös muita asioita hoidettua. Oli sellainen draivi päästä eteenpäin. Eivätpä ne asiat ole kuitenkaan todellisuudessa muuttuneet; olen ollut vuoden kämpillä, passivoitunut, eikä terapiaakaan ole aloitettu. Terapia voitaneen tosin aloittaa syksyllä, mutta tällä hetkellä asia polkee vielä paikallaan.
Ei minulla ole tämän hetken tilanteesta valittamista. Tähän on jo niin tottunut ja turtunut, että olo tuntuu vain kodikkaammalta. Täytän arkeni omilla pikku rutiineillani, ja yritän nauttia tästä tilanteesta niin kauan kuin mahdollista.
Juhlin juhannusta yhden päivän, ja sekin alkoi osaltani poikkeuksellisen myöhään, sillä en aivan tarkkaan tiennyt mihin mennä sitä viettämään. Käväisin ensin eräällä mökillä missä olen useana kesänä ollut juhannuksena. Sieltä ajelin toiseen paikkaan, minne päätinkin jäädä - taisi olla ensimmäinen jussi siellä. Oleskeltiin tutussa kaveriporukassa, joista useimpia en ollut kuitenkaan nähnyt muutamaan vuoteen. Ilma oli melko kurja, ja olimmekin sisällä periaatteessa koko ajan, ulkona käytiin vain röökillä. Juotiin, vähän syötiinkin, puhuttiin mistä sattuu, ja aamuyöstä mentiin nukkumaan. Kuulemma jotkut oksentelivatkin; minähän en aivan sitä loppuiltaa niin tarkkaan muista, mutta saatoin käväistä itsekin ryynäämässä.
Reissun alussa oli mukavaa olla ihmisten seurassa, jutella ja ihan vain oleskella. Muutaman päivän jälkeen jatkuva kanssakäyminen ihmisten kanssa, ja oman yksityisyyden puute, alkavat uuvuttaa. Olen niin tuttunut olemaan yksin, etten enää osaa olla ihmisten seurassa - en ole osannut vuosiin. Kun vain saisi olla päivän tai pari yksin niin jaksaisi taas, mutta siihen ei ollut tällä kertaa mahdollisuutta. Isä ryyppäsi monta päivää, ja se on aivan helvetin rasittava kännissä. Kyllähän se siihen pystyy selvinpäinkin, mutta kännissä nuo kyvyt pääsevät kunnolla esille. Onneksi kuitenkin pysytteli enimmäkseen ulkona niin ei tarvinnut kovin pahasti hajota sen idioottimaisuuteen. Tuotakin hommaa on joutunut katsomaan ja kestämään pikkupojasta saakka. Osin siihen onkin jo tottunut, mutta kun asuu toisella paikkakunnalla niin meinaa melkein jo unohtaa, kuinka tyhmä ukko se välistä on. Toisaalta, nyt kun on tullut ikää jonkin verran, ja välimatkaa syntynyt, osaa ajatella tuotakin asiaa objektiivisemmin. Silloin sitä tajuaa, että sehän on ihan helvetin urpo jätkä, jopa mulkku. En tajua miten tuota voi tehdä lapsilleen ja vaimolleen. Kun olin nuorempi ja asuin vielä kotona niin se harrasti aika paljon henkistä väkivaltaa, joka kohdistui minuun.
En ole käynyt pitkään aikaan terapia-arvioinnissa vai mitä ikinä se onkaan. Tuntuu siltä kuin minut olisi unohdettu, ja että minua pidetään vähempiarvoisena tapauksena. Olen moniongelmainen, mutta en ole itsetuhoinen enkä ympäristölleni vaaraksi, joten minua ei tarvitse ottaa vakavasti. Minua rangaistaan siitä, että yritän pysyä järjissäni enkä ole epäonnistunut itsemurhayrityksissäni. Lääkkeetkin alkavat olla lopussa.
Tuntuu mukavalta olla omissa oloissa. Menen nukkumaan koska haluan, herään sitten kun herään, ja saan muutenkin tehdä mitä haluan - tosin eipä tule juurikaan mitään tehtyä. En tiedä kauanko tätä autuutta kestää, koska jossakin vaiheessa työkkärin tädit ottavat yhteyttä ja saattavat patistaa jonkinlaiseen työkokeiluun, josta ei makseta periaatteessa mitään. Olen ollut noin vuoden työttömänä, sitä ennen olin puolisen vuotta töissä, ja sitä ennen todella kauan tekemättä juuri mitään. Olen taas tottunut nykyiseen tilanteeseen enkä kaipaa töihin. En tosin kaivannut viime vuonnakaan, ja koko ajatus puistatti, mutta yllättävän äkkiä siihen tottui. Työkin oli melko itsenäistä näpräilyä, joten työssäkäynti tuntui välillä jopa erittäin mielekkäältä. Kun aloitin duunin noin puolitoista vuotta sitten, sain myös muita asioita hoidettua. Oli sellainen draivi päästä eteenpäin. Eivätpä ne asiat ole kuitenkaan todellisuudessa muuttuneet; olen ollut vuoden kämpillä, passivoitunut, eikä terapiaakaan ole aloitettu. Terapia voitaneen tosin aloittaa syksyllä, mutta tällä hetkellä asia polkee vielä paikallaan.
Ei minulla ole tämän hetken tilanteesta valittamista. Tähän on jo niin tottunut ja turtunut, että olo tuntuu vain kodikkaammalta. Täytän arkeni omilla pikku rutiineillani, ja yritän nauttia tästä tilanteesta niin kauan kuin mahdollista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)