Kun saa jotain haluamaansa positiivista muutosta kaiken harmaan elämättömyyden keskelle, tuntuu kuin asiat voisivatkin alkaa sujua. Olen saanut mieluisaa postia, raha-asiat ovat paremmalla tolalla ja työt alkaa ensi viikolla. Naista en ole sentään löytänyt, mutta ei sen ole niin väliä - tuskin olisin edes valmis mihinkään sellaiseen. Pienet askeleet riittävät minulle, kunhan suunta on oikea.
Hieman pienemmätkin askeleet voivat tuntua henkisesti suurilta harppauksilta. Ensimmäiset miniaskeleet kohti mentaalisia jättiharppauksia olisi hoitaa käytännön asioita, jotka ovat jääneet lojumaan pitkin kämppää - kirjaimellisesti. Olen elänyt oman saamattomuuteni keskellä.
Heräsin, epätavanomaisesti, jo kolmen aikoihin. Enhän minä ole kuukausiin edes laittanut siihen mennessä nukkumaan. Taidan yrittää pysytellä hereillä, jotta unirytmi muuttuisi eikä olisi sitten töitten alettua niin hankalaa. Jossain vaiheessa kokeilen jättää Venlafaxinin kokonaan pois aamupalasta ja kokeilla Propralia.
Löysin vielä entisessä asunnossa asuessani paperinipun, jollaista en muista saaneeni. Todennäköisesti se on peräisin joltain terapeutintapaiselta, joiden luona olen käynyt. Voisin vihdoinkin lukaista sen läpi, siistiä asuntoa, katsella aamuohjelmia ja odottaa, että pääsen kaupungille asioimaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti